Pääsiäisen jälkeisenä viikonloppuna evankelioimistiimillämme oli ensimmäinen suurempi haaste. Vierailimme noin 500 km päässä Lusakasta sijaitsevassa Chinini-nimisessä kylässä Chipatan kaupungin kupeessa. Viikonloppu ylitti kaikki odotukset. Olimme odotettuja vieraita, ja puun alla pidetyissä tilaisuuksissa oli pitkälti toista sataa ihmistä, jotka osallistuivat tanssien ja mukana laulaen. Kiitokseksi saimme kotiin tuotavaksi säkeittäin banaaneja, maapähkinöitä, lihaa, kurpitsoja, kuivattuja vihanneksia ja sokeriruokoja.

 

Onnistuneen viikonlopun ainoa miinusmerkkinen kokemus oli lauantain ja sunnuntain välinen yö. Tässä palanen tosielämää lähetin yöllisestä arjesta:

 

Kylässä ei ole sähköä, joten tropiikin auringon laskettua noin klo 18 ainoat valonlähteet ovat kynttilät ja taskulamppu. Minulle oli järjestetty tiilimajasta oma huone, jossa ainoana ”huonekaluna” oli lattialla oleva patja. Noin klo 10 asetuin patjalle odottamaan rauhallista ja virkistävää unta. Minulle kerrottiin, että kylässä ei ole moskiittoja, joten verkkoa ei tarvita. Kuitenkin kylän ainoa moskiitto oli minun huoneessani ja vähän väliä lensi inisemään korvan juureen. Yritettyäni runsaan puolen tunnin ajan teloittaa rauhanhäiritsijän joko antamalla sen laskeutua iholle tai löytämällä se mini-magliten valossa tummanruskeilta tiiliseiniltä (missio impossible), päätin hakea autosta hyttysverkon. Hyttysongelma oli ratkaistu. Olin juuri nukahtamassa, kun puhelin soi vähän ennen klo 11. Pääseminen pois hyttysverkon alta ja kännykän löytäminen pilkkopimeässä huoneessa lattialla lojuvien housujen taskusta kesti liian kauan, jotta olisin ehtinyt vastata. Puhelu oli vaimolta – näin myöhään. Mikähän hänellä on hätänä? Mutta nyt puhelinverkko oli liian olematon, eikä yhteyttä saanut. Oli tultava pois vuoteesta ja mentävä ulos soittamaan ja saamaan selville, että vaimo oli soittanut, koska huomasi minun soittaneen hänelle muutama tunti aikaisemmin. Takaisin nukkumaan.

                      Nyt alkoi jo edelliseltä yöltä tuttu rapina, mutta ääni oli häiritsevämpi: pieniä rottia. Kun yksi niistä tuli vuoteeseeni, en voinut enää yrittää sulkea korviani rapinalta, vaan pomppasin ylös vuoteesta ja yritin jo himmenevän taskulampun valossa nähdä, missä tunkeilija on, mutta turhaan. Ehkä pitäisi tehdä niin kuin ystäväni viereisessä huoneessa ja antaa kynttilän palaa huoneen lattialla. Niinpä hain kynttilään tulen naapurihuoneen kynttilästä ja asetin sen palamaan keskelle huoneeni lattiaa – ei kai siinä mitään vaaraa ole, kun lattia on betonia. Huoneeni oviaukkoon laitoin pahvilaatikon ja kaiuttimen estämään rottien pääsyn keittiöstä huoneeseeni. Mutta jospa ne kuitenkin pääsevät ja kaatavat kynttilän ja se kierii vielä palavana pahvilaatikon viereen ja sytyttää sen? Tätä parikymmentä minuuttia mietittyäni muistin, että mini-maglite -lampusta saa sähköisen kynttilän, kun irrottaa sen toisen pään ja laittaa sen seisomaan. Siispä vaihdoin hiipuvien pattereiden tilalle akut kameran salamalaitteesta ja asetin sähkökynttilän valaisemaan huonetta. Tyytyväisenä suljin silmäni ja taisin hetken torkahtaa, kun hätkähdin vähän kovempaan rapinaan ja huomasin huoneen olevan taas pilkkopimeä. Näinkö pian akut loppuivat? Yritin haparoiden löytää taskulampun, mutta onnistuin vain kaatamaan sen ja se kieri kaltevalla lattialla jonnekin. Mistä saisin sen verran valoa, että löytäisin lampun ja voisin vaihtaa akut? Ehkä kännykästä, mutta sitä en löytänyt mistään. Mutta taas sain älynväläyksen: kameran näyttö valaisee jonkin verran. Kamera esille ja sen avulla löysin lampun ja vaihdoin akut, mutta lamppu ei syttynyt. Siis sen polttimo oli hajonnut. Onneksi mag-litessa on varapolttimo kannan vieterin sisällä, mutta sen vaihto vain kameran näytön muutaman sekunnin kerrallaan palavassa himmeässä valossa ei ollut aivan helppoa – onnistui kuitenkin.

                      Rapina jatkui ja voimistui välillä kolinaksi, joka kuului oveni ulkopuolelta keittiöstä. Oli pakko nousta katsomaan, ja lampun valokeilassa keittiön pöydällä oli kolme pientä rottaa juhlimassa iltapala-astioiden keskellä. Lopulta muutkin evankelioimistiimiläisemme heräsivät ja tulivat ihmettelemään tilannetta. Klo 02.00 päätin, että väkisin nukkuminen rottien kanssa saa nyt riittää ja menin makuupussini kanssa autoon. Kohtalalaisen unen jälkeen heräsin noin klo 8 siihen, että kirkas aurinko paistoi kasvoihini ja sai ihon kuumottamaan.