Kuluneen syksyn aikana piispa Samson Kipaila on vihkinyt pappisvirkaan useita raamattukoulustamme valmistuneita. Ensin olimme lokakuussa Sambesin alueella Sambian ja Angolan rajamailla, pidimme viikonlopun ajan seminaaria nuorille, naisille ja seurakuntien johtajille, ja sunnuntain jumalanpalveluksessa papeiksi vihittiin kaksi syyskuussa kurssitodistuksen saanutta, David Chinyama ja Jawva Sandu. Nyt David hoitaa Sambesin alueen seurakuntia ja Sandu muutti vihkimyksen jalkeen Kuparialueelle Mutendan seurakunnan papiksi.

Marraskuun lopulla ordinaatiomatka suuntautui etelaan, Masuku Terminal -nimiseen hiilikaivoskaupunkiin, jossa papeiksi vihittiin kaksi evankelistaa, joista toinen valmistui syyskuussa ja toinen on suorittanut kolmevuotisen teologikoulutuksen, joka loppui jo huhtikuussa 2007. Lauantaina seurakunnalle opetettiin kristillisen uskon ja luterilaisuuden perusteita ja sunnuntaina kokoonnuttiin suureen juhlaan, jota juhlistivat monet kuorot ja muiden kirkkokuntien edustajat.

Kirkko on saanut uusia sanan ja sakramenttien hoitajia. Sana ja sakramentit hoitavat kirkkoa ja lahjoittavat ja vahvistavat pelastavaa uskoa. Antakoon Jumala viisautta ja voimia uusille papeille - ja vanhoillekin - etta he voisivat olla uskollisia kutsumuksessaan.

   

Aika on blogini taas unesta nousta!

Syyskuussa 2008 alkaneen vuoden mittaisen teologikurssin juhlallista graduaatiota vietettiin raamattukoulun kappelissa 3.9.2009. Kappeli oli koristeltu asianmukaisesti, kuten myös valmistuneet opiskelijat ja muutkin juhlaseremonian ohjelmansuorittajat. Tarkoitusta varten oli vuokrattu komeat kaavut ja niihin kuuluvat nelikulmaiset hatut. Kappeliin marssittiin kuoron johdolla ja tarkassa tahdissa itse piispan, joka toimii samalla myös raamattukoulun rehtorina, antaessa jonon viimeisenä tahtia: "in, out, in, out, in . . . " Kun kerran ei oltu armeijassa, ei sanottu "left, right, left, right  ... " Minulle ei kyllä oikein auennut, mihin tahdinannon "ulos" ja "sisään" oikein viittasivat.

Juhlajumalanpalveluksen ja todistusten jaon jälkeen otettiin kirkon pihalla viralliset ja epäviralliset valokuvat, siirryttiin nauttimaan virvokkeita ja lopulta odottamaan tulevaisuutta. Raamattukoulu siirtää valmistuneet opiskelijat kirkon hallinnon vastuulle. Kirkko tekee aikanaan päätöksen, ketkä valmistuneista ja milloin vihitään pappisvirkaan hoitamaan seurakuntia.

   

 

Pääsiäisen jälkeisenä viikonloppuna evankelioimistiimillämme oli ensimmäinen suurempi haaste. Vierailimme noin 500 km päässä Lusakasta sijaitsevassa Chinini-nimisessä kylässä Chipatan kaupungin kupeessa. Viikonloppu ylitti kaikki odotukset. Olimme odotettuja vieraita, ja puun alla pidetyissä tilaisuuksissa oli pitkälti toista sataa ihmistä, jotka osallistuivat tanssien ja mukana laulaen. Kiitokseksi saimme kotiin tuotavaksi säkeittäin banaaneja, maapähkinöitä, lihaa, kurpitsoja, kuivattuja vihanneksia ja sokeriruokoja.

 

Onnistuneen viikonlopun ainoa miinusmerkkinen kokemus oli lauantain ja sunnuntain välinen yö. Tässä palanen tosielämää lähetin yöllisestä arjesta:

 

Kylässä ei ole sähköä, joten tropiikin auringon laskettua noin klo 18 ainoat valonlähteet ovat kynttilät ja taskulamppu. Minulle oli järjestetty tiilimajasta oma huone, jossa ainoana ”huonekaluna” oli lattialla oleva patja. Noin klo 10 asetuin patjalle odottamaan rauhallista ja virkistävää unta. Minulle kerrottiin, että kylässä ei ole moskiittoja, joten verkkoa ei tarvita. Kuitenkin kylän ainoa moskiitto oli minun huoneessani ja vähän väliä lensi inisemään korvan juureen. Yritettyäni runsaan puolen tunnin ajan teloittaa rauhanhäiritsijän joko antamalla sen laskeutua iholle tai löytämällä se mini-magliten valossa tummanruskeilta tiiliseiniltä (missio impossible), päätin hakea autosta hyttysverkon. Hyttysongelma oli ratkaistu. Olin juuri nukahtamassa, kun puhelin soi vähän ennen klo 11. Pääseminen pois hyttysverkon alta ja kännykän löytäminen pilkkopimeässä huoneessa lattialla lojuvien housujen taskusta kesti liian kauan, jotta olisin ehtinyt vastata. Puhelu oli vaimolta – näin myöhään. Mikähän hänellä on hätänä? Mutta nyt puhelinverkko oli liian olematon, eikä yhteyttä saanut. Oli tultava pois vuoteesta ja mentävä ulos soittamaan ja saamaan selville, että vaimo oli soittanut, koska huomasi minun soittaneen hänelle muutama tunti aikaisemmin. Takaisin nukkumaan.

                      Nyt alkoi jo edelliseltä yöltä tuttu rapina, mutta ääni oli häiritsevämpi: pieniä rottia. Kun yksi niistä tuli vuoteeseeni, en voinut enää yrittää sulkea korviani rapinalta, vaan pomppasin ylös vuoteesta ja yritin jo himmenevän taskulampun valossa nähdä, missä tunkeilija on, mutta turhaan. Ehkä pitäisi tehdä niin kuin ystäväni viereisessä huoneessa ja antaa kynttilän palaa huoneen lattialla. Niinpä hain kynttilään tulen naapurihuoneen kynttilästä ja asetin sen palamaan keskelle huoneeni lattiaa – ei kai siinä mitään vaaraa ole, kun lattia on betonia. Huoneeni oviaukkoon laitoin pahvilaatikon ja kaiuttimen estämään rottien pääsyn keittiöstä huoneeseeni. Mutta jospa ne kuitenkin pääsevät ja kaatavat kynttilän ja se kierii vielä palavana pahvilaatikon viereen ja sytyttää sen? Tätä parikymmentä minuuttia mietittyäni muistin, että mini-maglite -lampusta saa sähköisen kynttilän, kun irrottaa sen toisen pään ja laittaa sen seisomaan. Siispä vaihdoin hiipuvien pattereiden tilalle akut kameran salamalaitteesta ja asetin sähkökynttilän valaisemaan huonetta. Tyytyväisenä suljin silmäni ja taisin hetken torkahtaa, kun hätkähdin vähän kovempaan rapinaan ja huomasin huoneen olevan taas pilkkopimeä. Näinkö pian akut loppuivat? Yritin haparoiden löytää taskulampun, mutta onnistuin vain kaatamaan sen ja se kieri kaltevalla lattialla jonnekin. Mistä saisin sen verran valoa, että löytäisin lampun ja voisin vaihtaa akut? Ehkä kännykästä, mutta sitä en löytänyt mistään. Mutta taas sain älynväläyksen: kameran näyttö valaisee jonkin verran. Kamera esille ja sen avulla löysin lampun ja vaihdoin akut, mutta lamppu ei syttynyt. Siis sen polttimo oli hajonnut. Onneksi mag-litessa on varapolttimo kannan vieterin sisällä, mutta sen vaihto vain kameran näytön muutaman sekunnin kerrallaan palavassa himmeässä valossa ei ollut aivan helppoa – onnistui kuitenkin.

                      Rapina jatkui ja voimistui välillä kolinaksi, joka kuului oveni ulkopuolelta keittiöstä. Oli pakko nousta katsomaan, ja lampun valokeilassa keittiön pöydällä oli kolme pientä rottaa juhlimassa iltapala-astioiden keskellä. Lopulta muutkin evankelioimistiimiläisemme heräsivät ja tulivat ihmettelemään tilannetta. Klo 02.00 päätin, että väkisin nukkuminen rottien kanssa saa nyt riittää ja menin makuupussini kanssa autoon. Kohtalalaisen unen jälkeen heräsin noin klo 8 siihen, että kirkas aurinko paistoi kasvoihini ja sai ihon kuumottamaan.

 

  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hyvän kuvan Sambiasta, LECA-kirkon seurakunnista ja lähetin työstä antaa matkakertomus tammikuun viimeiseltä viikonlopulta. Lähdimme perjantai-aamuna Lusakasta kohti 400 kilometrin päässä Kuparivyöhykkeellä sijaitsevia Chingolan kaupungin ja sitä ympäröivän maaseudun seurakuntia. Matkakumppaninani oli luoteisen alueen pappi Robert Kaumba. Menomatkalle mukaan tuli myös viisi pyhäkoulunopettajien kurssin juuri päättänyttä seurakuntalaista, jotka halusivat kyydin lähemmäs kotiseutujaan. Heidät jätimme Kitwen kaupungin linja-autoasemalle, josta sen päivän ainoa bussi heidän kotiinsa Sambesille oli jo mennyt. Iloisina he jäivät viettämään päivää ja seuraavaa yötä bussiasemalle. Heidän kotimatkansa kestäisi tämän jälkeenkin vielä kaksi päivää.

 

Kitwestä jatkoimme Chingolaan, jossa menimme ensin paikallisen evankelistan ja seurakunnan johtajan kotiin. Tarkoituksemme oli näyttää seurakuntalaisille illalla Luther-elokuva paikallisessa koulussa, joka toimii seurakunnan kokoontumispaikkana. Saimme kuitenkin kuulla, että seurakunnalla oli rästissä yli kuukauden vuokra koulun tiloista ja sen lisäksi sähkön käytöstä pitäisi maksaa noin 20 euroa. Pääsimme kuitenkin kouluun pelkällä sähkön maksamisella, ja seurakunnan sihteerin liitettyä luokkahuoneen seinästä tulevat kaksi johdonpätkää jatkojohtoon, onnistuimme katsomaan elokuvan.

 

Seuraavan päivän aamuna, kun oli tarkoitus viettää ehtoollisjumalanpalvelus, koulun ovet pysyivät kuitenkin tiukasti kiinni, ja pari tuntia aikataulusta myöhässä pidimme lyhyen hartaushetken evankelistan kodin pihalla.

 

Kaupungista mukaamme tuli nuori tyttö muutaman kuukauden ikäisen vauvansa kanssa. Pastori Kaumba kertoi, että hän on 14-vuotias orpo maaseudulta, joka oli tullut kaupunkiin asumaan erään seurakuntalaisen kotiin, mutta häntä oli kohdeltu huonosti ja nyt hän halusi takaisin kotipaikkaansa, vaikka hänellä ei ollut siellä ketään omaisia. Seurakunta pitää hänestä huolta.

 

Matkalla maaseudun seurakuntiin pastori Kaumba osti markkinapaikalta 15 kappaletta 25 kilon maissijauhosäkkiä vietäväksi nälkäapuna seurakuntiin. Edellisen satokauden liiallisten sateitten vuoksi alueella on nälkä, ja Sleyn viime kesänä keräämä hätäapu käytetään nyt maissin ostamiseen ja jakamiseen.

 

Maaseudulla vierailimme kolmessa seurakunnassa. Viimeisessä niistä oli tarkoitus näyttää elokuva, mutta lähin sähkö on seitsemän kilometrin päässä. Seurakunnan sihteerillä on kuitenkin akku ja konvertteri, joilla saa virtaa televisioon ja videolaitteeseen. Akku oli kuitenkin tyhjä. Sihteerin jäädessä ihmettelemään, mistä saisi toisen akun, meidät hälytettiin seurakunnan vanhimman luo, joka oli oksentanut koko päivän ja oli huonossa kunnossa. Rukoilimme hänen puolestaan ja lähdimme viemään lähimpään sairaalaan 7 kilometrin päähän. Kun tulimme takaisin, oli seurakunta juuri tulossa kirkosta. Vara-akun voimalla olivat ehtineet katsoa elokuvasta noin puolet, kuitenkin tärkeimmän osan. Luther oli jo ehtinyt sanoa: ”Tässä seison enkä muuta voi” ennen kuin sähkö loppui.

 

Seuraavana aamuna vietimme ehtoollisjumalanpalvelusta, jossa kastettiin yksi sylivauva, pari teini-ikäistä ja yksi ikäneito, sekä konfirmoitiin 9 seurakuntalaista. Seurakunta kasvaa sähkön puutteesta huolimatta. Jumalanpalvelukseen osallistui myös edellisenä päivänä sairaalaan viety mies. Oksentelu oli kuulemma loppunut, kun rukoilimme hänen puolestaan, ja nyt hän oli kunnossa.

 

Kotimatkalle lähdimme seurakunnan antamat lahjat auton takapäässä: kaksi elävää kanaa. Seuraavana päivänä vartijallamme oli puuhaa auton pesemisessä.

 

 

Tutun Suomalaisen joulutunnelman elementit puuttuvat lähes tyystin päiväntasaajan toisella puolella sijaitsevasta Sambiasta. Marketissa kyllä soivat joululaulut, mutta aika turhalta tuntuu usein toistuvan laulun toive: "I'm dreaming of a white Christmas", "Taas valkeata joulua. . .", ulkona kun on lämmintä 25 astetta. Tekojoulukuusia ja erilaisia joulukoristeitakin on myynnissä, mutta suurin osa kansasta elää sellaisessa köyhyydessä, että joulukuusen valitsemisen sijasta he joutuvat miettimään, mistä tänään saisi jokapäiväisen maissipuuroannoksen. Suomalaisesta jouluateriasta he voivat vain haaveksia. Voi olla, että joissain perheissä on varaa jouluaattona syödä maissipuuron sijasta riisiä ja pelkkien vihannesten sijasta paistaa kana.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Köyhissä oloissa joulun aito sanoma väkisinkin pelkistyy. Köyhyys ei estä laulamasta joululauluja, jotka kertovat koko maailman Vapahtajan syntymästä. Köyhyys ei estä liittymästä enkelten ylistykseen, paimenten iloon tai idän tietäjien kunnioitukseen.

 

Ensimmäisenä adventtina erään Lusakan esikaupungin seurakunnassa, Lilandassa, seurakunnan nuoret esittivät jumalanpalveluksessa joulukuvaelman. Enkeli ilmestyi Joosefille ja kertoi Marian olevan raskaana Pyhästä Hengestä. Maria ja Joosef matkustivat Betlehemiin, jossa Jeesus syntyi. Enkelit ilmoittivat paimenille suuren ilon ja idän viisaat tulivat kumartamaan vastasyntynyttä. Lopulta joulu on täällä sama kuin Suomessakin.

 

Siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa!